Skip to content

Mediakasvatusta ja mummoja

23.2.2009

Aikaisemmassa postauksessa ”Missä isoäiti viipyy?” -tekstin kirjoittaja pohdiskeli median ja moninaistuvan teknologian mahdollisuuksia ja toisaalta esteitä sen suhteen, miten esim. ikäihmiset pystyvät tätä kaikkea hyödyntämään. Itse näen median ja mediakasvatuksen mahdollisuudet niin lasten kuin vanhustenkin (ja kaikkien ihmisryhmien ylipäätään) kanssa ennen kaikkea itse tuottamisen, identiteettityön ja voimautumisen/valtautumisen näkökulmasta. Tästä kaikesta ja ennen kaikkea vanhusten mediakasvatuskokeiluista lisää edellä. (Seuraava löytyy myös blogistani sekä pian ilmestyvästä mediakasvatusjulkaisustamme – jokainen tekstihän täytyy hyödyntää ainakin puolenkymmentä kertaa eri yhteyksissä.)

Kerrostaloasunnossaan eläkepäiviään viettävä mummo kummastutti naapureitaan kantamalla huonekaluja ja tavaroita kerrostalon ahtaaseen rappukäytävään. Naapureiden kysyessä syytä moiseen selvisi, että muori oli siivouspuuhissa ja aikoi käyttää siivoamisessa uutta pesuainetta, joka räjäyttää lian pois, ja toki huonekalut tuli säästää vaurioilta. Tarina lienee urbaani legenda, mutta kertoo omaa tarinaansa vanhusten mediataidoista ja heille suunnatun mediakasvatuksen tarpeesta. Todellinen esimerkki on lähempänä itseäni, sillä oma varsin täysjärkinen mummoni täpisi innoissaan televisiossa näkyvästä älyä halveeraavasta visailusta, jossa ruudussa näkyi apinan kuva ja tekstinä ”Mikä eläin?”, vihjeenä tekstin alapuolella laatikoissa AP_N_ . Mummo yritti tosissaan saada minua osallistumaan tuohon tekstiviestivisailuun, koska ei itse omista kännykkää, ja pelkäsi tuhannen euron potin menevän nenän ohitse – hänhän tosiaankin tiesi vastauksen tuohon tuhannen taalan kysymykseen! Visailu jäi muiden heiniksi, eikä mummoni saanut tuhatta euroaan. Harmi.

p10800932 Mediakasvatuksen erikoistumisopintojen keskusteluissa on noussut esille ikäihmisten mediakasvatus, joka on ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja on jäänyt lasten ja nuorten mediakasvatusinnostuksen jalkoihin. Tosiasia on kuitenkin se, että vanhukset jäävät mediayhteiskunnassa kehityksen ulkopuolelle. Paikoitellen järjestetään kiitettävän paljon tietokonekursseja vanhemmille ikäluokille, mutta sekin on vain yksi medialukutaidon osa-alue. Tiedän valitettavasti useammankin vanhuksen, jotka luopuivat televisiosta kokonaan digi-tv:n myötä – uusi vekotin oli heille liian tekninen, pelottava ja kallis, joten sitä ei edes harkittu. Yhä useammat arjen toiminnot pankkiasioista äänestämiseen siirtyvät virtuaalisiin maailmoihin, jolloin tekniset käyttötaidot omaamattomat vanhukset jäävät auttamatta näiden asioiden ulkopuolelle ja joutuvat monessa suhteessa toisarvoiseen asemaan työväestöön verrattuna. ”Monien medioiden vaatimat fyysiset käyttötaidot ovat niin yksinkertaisia, ettei niiden tarvetta tule useimmiten edes ajatelleeksi. Kuitenkin vanhusten kanssa eteen tulevat esim. liian pienet näppäimet tai uudempien medioiden edellyttämät monimutkaisemmat käyttötaidot”, kirjoittaa sosiaalisiin medioihin syventynyt Annikka Suoninen (2004). Tärkeää on tuoda tekniikan mahdollisuuksia ja vaikuttamisen kanavia vanhusten saataville, jotta myös he pääsevät vaikuttamaan, mutta toisaalta tulee jatkossakin turvata myös muut mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua. Tekniikkamyönteisyys ja usko ylettömään, loputtomaan kasvuun saa kenties unohtamaan, että täytyy tarjota myös vanhoja kanavia pitää yhteyttä ja vaikuttaa, sillä koen, ettei keneltäkään voi vaatia tietoteknisten taitojen opettelua ja tekniikkatapojen hyväksymistä osallisuuden estymisen uhalla. Vai voiko?

Olin muutama vuosi sitten mukana tutkimusprojektissa, jossa etsittiin teknologiasta välineitä vanhusten arjen selviämistä helpottamaan. Pian arkipäivää ovat teknologiset apuvälineet hoivarobotin tapaan; hyvinvointiranneke, turvapuhelin, lääkemuistuttaja, vuodematto, ovihälytin ja kaatumisvahti ovat jo nyt osa yhä useampien vanhusten elämää. Mediakasvatuksen kannalta erityisen kiinnostava teknologinen väline on webbikameran ja kosketusnäytön avulla toimiva hyvinvointitelevisio, jonka kautta vanhus saa yhteyden omaisiin, lääkäreihin ja toisiin vanhuksiin kotona. Eräs haastattelemani vanha mies totesi, että hän odottaa löytävänsä hyvinvointitelevision avulla muitakin ”vanhoja ukkoja” juttelemaan menneistä ajoista. Tällainen teknologian ja median yhteen kietoutuminen vanhuksille suunnatuissa laitteissa on mielestäni oikein tervetullutta, mikäli se tarjoaa mahdollisuudet ehkäistä tämän päivän polttavaa ongelmaa, vanhusten yksinäisyyttä – onhan jo niin usein todettu, ettei vapaaehtoistoimintaa ja ihmisten vastuuta toisista pystytä helposti lisäämään niin, että yksinäisyys vähenisi. Uskon, että tehokkaan vanhuksiin kohdistuvan mediakasvatuksen avulla voitaisiin oikeasti tässä haasteessa edistyäkin, sillä miksi sosiaalinen media ei voisi olla sosiaalista myös vanhusten keskuudessa, kunhan heillä vain olisi siihen sopivat välineet ja käyttötaidot.

p1040258-e28093-kopioNo, onpa tuota vanhusten mediakasvatusta tullut kokeiltua käytännössäkin. Tavoitteena on ollut yleinen aktivointi ja mummon saaminen ulos kodistaan, toisaalta ne mediakasvatukselliset ja itseilmaisulliset tavoitteet. 81-vuotiaan mummoni Kyllikin kanssa olemme erityisesti ihastuneet Voimauttava valokuva –menetelmään. Olemme soveltaneet sitä omalla tavallamme, ja tuloksena on ollut liuta satumaisia kuvia, joissa mummoni, kuvien päätähti ja oman elämänsä supermalli, esiintyy sammakkoa suutelevana prinsessana, metsän siimeksessä rollaattorin kanssa tanssahtelevana keijuna ja oman keittiönsä nurkassa liemiään keittelevänä noitana, muutamia mainitakseni. Oma projektimme on ollut kerrassaan riemastuttava, jopa siinä määrin, että prinsessakuva pääsi 80-vuotissyntymäpäivien juhlakutsuun. Tavoitteensa projekti lienee saavuttanut, ja parhaillaan syvennymme omaelämänkerralliseen hankkeeseen, jossa erilaisin mediavälinein tallennamme muistelmia ja kerrontaa mummoni elämän varrelta. Tästä digitaalisesta tarinankerronnasta kirjoittavat Kupiainen ja Sintonen uunituoreessa kirjassaan “Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus” (2009), ja toteavat digitaalisen tarinankerronnan olevan menetelmänä loistava tapa opettaa teknisiä ja teknologioihin liittyviä taidollisia valmiuksia myös ikäihmisille. Omassa projektissamme lopullisen tuotoksen muoto on vielä kysymysmerkki, mutta jotakin multimediaalista tuo tulee olemaan. Niin, ja mitä mediallista mummoni on projektin aikana oppinut? Hän käyttää auttavasti kameraa, on päässyt hieman sisään tietokoneen mahdollisuuksiin ja internetin maailmoihin ja oivaltanut, millaisia mahdollisuuksia kehittynyt tekniikka voi antaa omalle itseilmaisulle ja luovuudelle sen perinteisen kynän ja paperin lisäksi. Hänelle itselleen merkittävin anti taitaa kuitenkin olla tuo pasianssin pelaamisen oppiminen tietokoneella – haasteena on vielä se, saisiko tietokonepasianssissakin huijattua edes hippasen verran, jotta jaot menisivät helpommin läpi.

Elina

No comments yet

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: