Skip to content

Mediavarhaiskasvatuksellista pohdintaa alkuvuonna 2011

27.4.2011
by

Sain ensimmäisen tietokoneeni 1980-luvun alkupuoliskolla, samaan aikaan jolloin Betamax- ja VHS-formaatit kamppailivat videorintamalla. Tietokoneet ja videot alkoivat kilpailemaan valveillaoloajasta ja tarjosivat uskomattomia seikkailuja, elämyksiä jaettavaksi ja koettavaksi. Tuo tietokoneeni oli naapurustomme ensimmäisiä (http://en.wikipedia.org/wiki/Commodore_VIC-20), ja siinä oli vääntöä yhtä paljon kuin munakellossa. Näin jälkikäteen on vaikea ymmärtää, miten sitä jaksoi tunnista toiseen sukellusvenettä symboloivan pikselimöykyn liikettä matkatelevision kautta seurata. Sen mielikuvitus täydensi, mikä visuaalisesta toteutuksesta jäi uupumaan. VHS tarjosi passiivisempaa, mutta yhtä addiktoivaa, viihdettä ja ajanvietettä. VHS pysyi pinnalla pitkään mutta kotitietokoneissa siirryttiin C64:n kautta vikkelästi kohti näyttävämpää ja koukuttavampaa tarjontaa. Jo tuolloin olivat vanhemmat irrallaan lapsia ympäröivästä mediamaailmasta isoveljien videoiden kiertäessä naapurustossa. Conan Barbaari kavereineen nappasi mukaansa seikkailemaan alamittaisia liiankin varhain.  Sky-Chanel, Super Channel  ja muut taivaskanavat toivat hyökyaaltoina 80-luvun kuluessa moninaista ahmittavaa. Elämämme täytti viihdesisältö, jonka käsittelyssä olimme vailla välineitä, usein keskenämme opettajien ja vanhempien valvovan katseen tavoittamattomissa. Tuolloin mediakasvatuksellinen tematiikka oli varsin uutta ja välineet toiminnalliseen, osallistuvaan toimintaan vaillinaiset. Mikä on mediakasvatuksen ja –lukutaidon tilanne 30 vuotta myöhemmin?

Mediakasvatukselle on ollut kasvavissa määrin tilausta. Kiihtyvällä tahdilla erilaiset hilavitkuttimet  sosiaalisine medioineen ovat muodostuneet luonnolliseksi osaksi arkista elämäämme. Opiskellessani Helsingin yliopistolla vuosituhannen vaihteessa ei mediakasvatusta mainittu lainkaan tai sitä käsiteltiin niin pintapuolisesti, että pysyvämpää jälkeä ei muistini supukoihin piirtynyt. Itse suhtauduin esim. tietokoneisiin varhaiskasvatuksessa varsin penseästi. Ajattelin, että kun DVD:t ja pelit täyttävät jo lasten arkea kotona, ei niille ole enää tarvetta päiväkodissa. Mielestäni varhaiskasvatuksen tehtävä oli tarjota sisältöjä, jotka täydentävät kotikasvatusta. Sitä mihin kotona ei ole välineitä, aikaa tai muita resursseja tarjotaan varhaiskasvatuksessa. Vasta työelämässä näin miten varhaiskasvatuksessa voidaan tukea ja täydentää myös kotikasvatuksen mediakasvatuksellisia sisältöjä opettamalla, neuvomalla katsomaan ja keskustelemaan.

Välineetkin ovat jalostuneet vuosien saatossa mahdollistamaan sisällöllisesti monipuolisen, toiminnallisen, osallisuutta lisäävän mediakasvatuksen. Esimerkiksi digikameroiden hinta ja ominaisuudet tarjoavat nykyään mahdollisuuksia moninaisten mediasisältöjen luomiseen yhdessä lasten kanssa. Usein tekniikan suhteen vedotaan osaamattomuuteen, kyvyttömyyteen mutta kameran käyttämisen kanssa nuo selitykset tuntuvat kestämättömiltä. Vallitsevan konstruktivistisen, toiminnallisuutta ja oppijan aktiivista roolia korostavan oppimisnäkemyksen vinkkelistä on mediakasvatukseen nivottavissa lasten kokemusmaailman kautta mitä moninaisimpia sisältöalueita. Digikameran kautta pystyy pureutumaan oivallisesti esimerkiksi elokuvakasvatuksellisiin sisältöihin. Kameroiden käyttö dokumentoinnin välineenä onkin varmasti lisännyt lasten osallisuutta ja myös mediakasvatuksellisia sisältöjä monessa talossa. Miten suunnitelmallista, systemaattista ja sisällöllisesti mietittyä digikamerointi on vaihtelee varmasti paljon, joka saman päiväkodin eri ryhmien välillä. Pitäisi vielä löytää keinoja tietokoneiden opetuksellisen käytön lisäämiseksi. Ehkä motivaatio tähän löytyy esim. trageton-menetelmän tyyppisten esimerkkien kautta. Trageton (http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2008_40/123604.htm) on menetelmä, jossa tietokoneen avulla opetellaan luku- ja kirjoitustaitoja. Näiden valmiuksien merkitystä ei kukaan kyseenalaistane? Ehkä menetelmän kautta varhaiskasvatuksessa työskentelevät motivoituisivat miettimään mediakasvatuksen ja tietokoneiden opettamiskäytön mahdollisuuksia yleisemminkin.

Helsingin kaupungin esiopetuksen yhteistyöryhmän seminaarissa kuulin, että mediakasvatus ehti viimetingassa 1.8.2011 voimaan tulevaan uuteen Helsingin kaupungin esiopetussuunnitelmaan, kahden lauseen mitalla. Jännittävää, mitä sanoja niihin on valittu? Samaisessa seminaarissa kuulin, että professori Lasse Lipposen johdolla on koottu työryhmä, joka yhdessä IBM:n edustajien kanssa suunnittelee mediakasvatuksellista kokonaisuutta, joka sisältyisi lastentarhanopettajiksi opiskelevien opetusharjoitteluihin. Tämä kaikki siis 30 vuotta tuon kokemani tajunnanräjäyttävän alkusysäksen jälkeen. Mediakasvatukselle olisi ollut tilausta jo tuolloin ja nyt alkaa varhaiskasvatuksessa tapahtua. Varhaiskasvatuksen sisältöalueet kamppailevat koulutuksessamme vähäisistä resursseista mutta mediakasvatus ja –lukutaito koskettaa koko ikäluokkaa kasvavissa määrin. Milloin on liian aikaista aloittaa? Milloin liian myöhäistä?

PS. IBM:n JustKiddin-sivulla (www.kidsmart.fi/)  voi seurata toukokuussa aloittavaa Proffan palstaa, jolla professori Marja Kankaanranta Jyväskylän yliopistolta sekä professori Lasse Lipponen Helsingin yliopistolta, aloittavat varhaiskasvatusmaailman viimeisimpien kuulumisten jakamisen mediakasvatukseen ja tietotekniikkaan liittyen.

2 kommenttia leave one →
  1. 10.9.2011 11.30

    Kysymyksesi liian aikaisesta ja liian myöhäisestä aloittamisesta puhuttelee minua. Yläkouluun tultaessa lapset ja nuoret ovat jo varsin pitkällä mediakasvatuspolillaan. Yläkoululaisten kanssa työtä tehdessäni mediakasvatus kompuroi kuitenkin jatkuvasti välineongelmiin. Koululla on välineitä, mutta niitä on liian vähän ja ne ovat liian vanhoja. Ne oppilaat, jotka käyttävät erilaisia mediavälineitä vapaa-ajallaan turhautuvat ja ne joilla mahdollisuuksia ei ole koulun ulkopuolella, ovat jatkuvasti kymmenen askelta kehitystä jäljessä.

    Atk-luokkaan mentäessä koneet käynnistyvät 10-20min riippuen tuurista. Kameroita riittää vain kuviksen käyttöön. Mitä vaihtoehtoehtoja jäljelle jää? Opettaja tuo omat välineensä kouluun, joita ei voi liittää koulun koneisiin käyttöoikeuksien puuttuessa. Mukaan pitää ottaa myös oma kone. Tällöinkään välineitä ei ole tarpeeksi, sillä harva meistä ui mediavälineissä.

    Mediakasvatus on elintärkeä osa-alue, jotta kasvatamme nuoria tässä maailmassa. Käytännössä yläasteen arjessa resurssit ovat irvikuva todellisuudesta. Mediakasvatus muuttuu peikoksi, jonka hanpaiden välissä narskuvat opettajan välineet ja koulun ikäloput roinat.

  2. 11.9.2011 11.07

    Pienten lasten kanssa lähtökohtanani onkin käyttää välineitä, jotka taatusti toimivat. Kirja, digikamera ja tv ovat välineitä, jotka eivät petä. Alle kouluikäisillä eivät itsenäiset työskentelyvalmiudet riitä kovin pitkälle, joten välineetkin pitää valita niin, että he pystyvät mahdollisimman omatoimisesti työskennellä.
    Vanhempia lapsia ja nuoria, joilla on jo varsin jalostuneet tekniset taidot, eivät nuo välineet tod.näk. pahemmin innosta. Ehkä annetussa hankeessa/projektissa voisi käyttää
    omia läppäreitä, kännyköitä ja muita hilavitkuttimia – toisaalta näin toimittaessa asetettaisiin oppilaita eriarvoiseen asemaan. Tästä taloudellisesta kurimuksesta huolimatta koulun pitäisi tarjota asianmukaiset työskentelyvälineet.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: