Skip to content

Ilkeän kolumnistin valta

16.11.2011
by

Ah, sitä tunnetta. Oma kuva ja nimi arvostetun lehden sisäsivulla. Kuuma otsikko kuumasta aiheesta ja itse teksti – oma kolumni.

Ja kolumnistihan, hän ilkeä sellainen,  antaa tulla tuutin täydeltä omaa näkökulmaa, mielipidettä, ehdotusta.  Miten kaikki epäkohdat tulisi korjata hänen neuvoillaan, kun vielä näin ilmaiseksi annetaan. Kolumnisti, näin ilkeä sellainen,  saa olla kärkäs nenäkäs, särmikäs ja kas, se  rooli monelle on mieluinen. Ylimielinen ja niin ehdoton ja yhtäkkiä ne ovat synonyymejä vakuuttavuudelle ja totuudelle? Mielenkiintoista.

Kolumnistin, ilkeän sellaisen,  ei tarvitse kuunnella kritiikkiä oppiakseen ja ymmärtääkseen, koska asema on jo saavutettu. Pelko ripoteltu viitan lieppeisiin, eikä kukaan oikein uskalla viitasta hipaistakaan ettei vaan itse joudu kohteeksi. Mieluummin vähän kumarrellaan, olkapäähän taputellaan.

Jalkoihin jää siinä itse kolumnin kohde. Oli se sitten yksilö, yhteisö, asia tai asian laita. Kolumnisti on jo oikaissut mutkat suoriksi, muokannut omat mielipiteensä faktoiksi ja synnyttänyt mielikuvan, joka leviää totuuden kaltaisena uutisena itse kohteesta.

Kolumnisti, ilkeä sellainen, ei omassa norsunluutornissaan koe olevansa normaali journalisti, jonka täytyy selvittää faktat, kysyä ja tarkistaa ennen kuin jutun voi julkaista. Tylsää ja pitkäveteistä. Pelkkää työtä. Ehei, pois se kolumnistin arjesta. Eihän hänen nyt tarvitse, koska hänhän pystyy suuressa fiksuudessaan päättelemään asiat ja syntynyt käsitys on enemmän kuin itse totuus. Ei auta vaikka kolumnistin kohde tietäisi kokeneensa mitä vääryyttää tahansa. Osoittaisi kolumnissa olevat päätelmät kohta kohdalta vääriksi, oikaisisi ne sähköpostilla kolmunistille itselleen, toimitussihteerille ja päätoimittajalle ja lisäksi korjaisi valheet faktoiksi sosiaalisen median areenoilla. Ei auta. Mahdolliset, hyvin harvinaiset, viralliset oikaisut eivät enää tavoita Hetkeä jolloin kolumni julkaistiin.Hetki meni jo. Kolumni on lukijalle kuin urheilusuorituksen todistaminen; suo nautinnon siinä hetkessä mutta uusinta maistuu jo väljähtyneelle kertaukselle. Jos sille edes on aikaa.

Ilkeä kolumnisti käyttää valtaa, kiusaajan valtaa. Ja hän voi sitä julkisesti harjoittaa. Harva uskaltaa tässäkään asiassa asettua kiusatun puolelle. Puolustava ääni on, ainakin mediataisteluissa, vaimeampi. Ja taitavasti kolumnisti, jos vaivautuu, vetoaa tyylilajiin, jota herkkänahkaiset kohteet eivät tyhmyydessään ymmärrä. Tyylilajiin, joka sallii kärjistykset, piikittelyn, ironian ja sarkasmin siis. Niinkö? Mutta ne eivät tulisi koskaan perustua väärille ja valheellisille olettamuksille ja johtopäätöksille. Kyseessä on journalismin ja kirjoittamisen heikoin tyylilaji: välinpitämättömyys, ylimielisyys ja laiskuus.

Mutta, jos ilkeä kolumnisti myöntäisi tämän, joutuisi hän siltä istumalta oikeisiin töihin. Laskeutumaan norsunluutornista, niin ikävät kierreportaat alas, ja pelloille tarpomaan. Eikä omassa kuvassa hikisenä, totuudenmukaisen otsikon yllä, enää hymyilyttäisi lainkaan.

Teksti: Anita

No comments yet

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: