Skip to content

Minä suojelen sinua kaikelta

2.1.2013

Turun ammattikorkeakoulun viestinnän koulutusohjelmaan tekemäni opinnäytetyö käsitteli nuorisoelokuvaa. Projektin tiimoilta halusin saada lisää tietoa nuorista elokuvien katsojina. Tämä tiedonhalu johdatti minut tekemään elokuvapajaohjaajan töitä freelancer-pohjalta.  Pajojen tehtävänä on ollut sekä tutustuttaa nuoria elokuvaan itseilmaisun välineenä, että kasvattaa heitä analyyttisiksi katsojiksi.

Tärkeä osa pajojen suunnittelutyötä on nuorille esitettävien elokuvien ja katkelmien valinta. Olen pyrkinyt valinnoillani informatiivisuuteen, mutta myös tuomaan esille sellaisia elokuvia, joihin nuoret eivät välttämättä käyttämässään mediassa törmää. Mielestäni on tärkeää, että elokuvat ovat aiheiltaan vaikuttavia, ja että niiden toteutustapa on ajatuksia herättävä.

Olen kyennyt valinnoillani osumaan jonkinlaiseen hermoon, sillä nähdyt elokuvat ja katkelmat ovat aina herättäneet keskustelua. Kuitenkin olen saanut pajan yhteistyötahojen aikuisten edustajien osalta kritiikkiä näytettävien elokuvien aihetta ja käsittelytapaa koskien. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii eräässä 13-18-vuotiaille pitämistäni pajoista näyttämäni ruotsalainen palkittu lyhytelokuva ”Minun veljeni” (”Bror min”, ohj. Jens Jonsson, 2002), joka käsittelee avioeroa teini-ikäisten veljesten näkökulmasta. Elokuvassa kuvataan kahta noin 13-15-vuotiasta veljestä, jotka elävät keskellä vanhempien riitaisaa avioeroa. Äiti on tuonut pojat tapaamaan isäänsä, mutta päätyy lopulta riitelemään tämän kanssa. Veljeksistä vanhempi reagoi tilanteeseen kiusaamalla pikkuveljeään. Lopuksi veljekset kuitenkin ymmärtävät olevansa samalla puolella, ja olevansa toistensa tärkein tuki ja turva vanhempien keskittyessä keskinäiseen vihanpitoonsa.

Elokuvan näytettyäni pajan toinen ohjaaja kertoi pitäneensä sitä liian järkyttävänä. On totta, että tuo elokuva hiljensi aluksi katsojansa, mutta herätti lopulta runsaasti keskustelua niin elokuvan toteutustavasta kuin osallistujien omista kokemuksista ja ihmissuhteista.

Elokuvaa valitessani olin tietoinen sen sisältämästä painostavasta ilmapiiristä ja lievästä väkivallasta sisarusten välillä, mutta en kokenut siinä olevan mitään sellaista, mitä en itse olisi teini-ikäisenä kokenut oman veljeni kanssa. Muistan omasta lapsuudestani lukuisat tappelut, joista huolimatta olemme nykyään veljeni kanssa mitä parhaimmissa väleissä. Useiden ystävieni vanhemmat olivat eronneet lastensa ollessa hyvinkin nuoria. Koin, ettei elokuvassa ole mitään sellaista, mille nuoret eivät altistuisi omassa elämässään tai vähintäänkin TV:n suosituimpia draamasarjoja katsoessaan.  Ajattelin, että elokuva-alan koulutukseni lisäksi tärkein meriitti valitsijana minulle on se, että olen itse ollut lähimenneisyydessäni teini.

Työtoverini oli kuitenkin sitä mieltä, että olin mahdollisesti järkyttänyt nuoria osallistujia. Olin reaktiosta yllättynyt. Mielestäni olin näyttänyt ikäryhmälle sopivan elokuvan arkisesta ja realistisesta aiheesta. Tarkoitukseni oli saada nuoret miettimään omaa suhdettaan vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, missä olin onnistunut. Koin tarinan opetuksen sisarusrakkauden tärkeydestä voimaannuttavaksi. Toinen ohjaaja ei kuitenkaan kyennyt näkemään elokuvan pintaa syvemmälle, ja keskittyi vain veljesten väliseen kahakointiin ja vanhempien aggression kuvaukseen.

Lapset ja nuoret altistuvat päivittäin elämän negatiivisten lieveilmiöiden olemassaololle. On naiivia ajatella, että sellaiset asiat kuin esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat, päihteet, rikollisuus tai yhteiskunnallinen eriarvoistuminen olisivat häivytettävissä lasten elämästä peittämällä heiltä silmät ja tukkimalla korvat. Mikäli haluamme suojella lapsia negatiivisilta asioilta, tulisi meidän aikuisten itse muuttaa omia toimintatapojamme, ei vain peitellä tekostemme jälkiä. Lapset ja nuoret ovat tarkkavaistoisia, ja aistivat aikuisten mielissä olevat virtaukset. Heitä kiinnostavat synkätkin aiheet, mutta heidän käsityskykynsä on vielä harjoitustilassa. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä asioiden kaikkia puolia, saati osaa käsitellä niitä. Mutta asioiden kieltäminen tai niiden sulkeminen oman tietoisuuden ulkopuolelle eivät ole oikeita tapoja minkään asian harjoittamiseksi. Tiedostaminen ja harkittu kohtaaminen kasvattavat nuoria aloitekykyisiksi ja ennakkoluulottomiksi aikuisiksi, jotka tietävät miten toimia omassa elämässään.

Myöskään kaikkia elokuvia ei voida niputtaa samaan kastiin. Esimerkiksi kaikki väkivaltaa käsittelevät elokuvat eivät ole yhtä kuin väkivaltaviihde, vaikka olen viime aikoina yhä useammin kuullut aikuisten suusta käsityksen, että näin olisi. On kuitenkin aivan eri asia näytetäänkö elokuvassa myös henkilöiden väkivaltaisen käytökset syyt ja todelliset seuraukset, vai vain itse väkivaltainen toiminta.

Mikä olisikaan parempi ympäristö tällaiselle kasvatustyölle kuin useamman aikuisen ohjaajan valvonnassa toimiva pienryhmä, jossa näkemästään on mahdollista keskustella välittömästi? Onko parempi, että altistus tapahtuu kotisohvalla, eikä paikalla ole välttämättä ketään vastaamassa nuoren mielessä herääviin kysymyksiin? Mielestäni on paradoksaalista, että moni lapsi tai nuori saa katsoa yksin kotona TV:stä tai internetistä vaihtelevia sisältöjä ilman että vanhemmat välttämättä puuttuvat asiaan mitenkään, mutta valvotussa ympäristössä tapahtuva ammattilaisen valitsemalle kuvasisällölle altistuminen herättää epäilyksiä.

Lopulta herää kysymys, kuka sitä mediakasvatusta eniten tarvitsee?

2 kommenttia leave one →
  1. 18.2.2013 11.24

    Erittäin hyvä ja kiinnostava postaus tärkeästä teemasta, kiitos! Olen törmännyt samaan ilmiöön oma työni kautta. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet vanhemmat vaikuttavat olevan mediakasvatuksen tarpeessa – ainoa keino käsitellä vaikeita sisältöjä on totaalinen kieltäminen (esim. ’haluaisin lainata teini-ikäiselle tyttärelleni hyvän nuortenkirjan, mutta siinä ei sitten saa olla mitään kertomuksia tai edes viittauksia seurusteluun’) tai totaalinen salliminen/välinpitämättömyys (’mun lapseni saa katsoa mitä vaan, kyllä se itse tietää mitä se kestää’).
    Jotain on pielessä, jos me aikuiset emme uskalla myöntää, että lapset ja nuoret elävät sitä samaa maailmaa todeksi, joka on meillekin välillä käsittämätön, vaikea, ahdistava, väkivaltainen, epätasa-arvoinen. Eikä sen myöntäminen tarkoita, että sitten vain todetaan ’ei kai sille sitten mitään voi’. Toteuttamasi työpaja on minusta juuri yksi rakentava ja voimaannuttava tapa lähestyä tätä vaikeaa asiaa.

  2. 1.5.2013 17.33

    Mielestäni teet todella arvokasta työtä. Elokuva on taidemuotona juuri se, johon nuorenkin on helppo löytää yhteys, kun sopiva elokuva on käsittelyssä. Samaistumisen kautta erilaisten tunnetilojen kokeminen ja toisen asemaan asettuminen mahdollistuu. Käsittämättömältä tuntuu, että elokuvasta nousevien kokemusten jakaminen, teemojen pohdiskelu ja avoin keskustelu turvallisen aikuisen kanssa olisi jotain muuta kuin vaikkapa tutustumista omaan itseen, tunteiden tunnistamista ja vuorovaikutuksen opettelua.

    Vielä voimassaolevan valtakunnallisen opetussuunnitelmaan kirjattujen aihekokonaisuuksien ensimmäisenä on Ihmisenä kasvaminen, jonka ”päämääränä on tukea oppilaan kokonaisvaltaista kasvua ja elämän hallinnan kehittymistä. Tavoitteena on luoda kasvuympäristö, joka tukee toisaalta yksilöllisyyden ja terveen itsetunnon ja toisaalta tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen pohjautuvan yhteisöllisyyden kehitystä.”

    Elokuvalla voi kasvattaa.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: