Skip to content

Kielipoliisista, päivää

13.3.2013

Tunnustaudun kielipoliisiksi. Yksi niistä asioista, jotka vähentävät eniten toisen ihmisen uskottavuutta silmissäni, on hänen viljelemänsä huono äidinkieli, oli se sitten kirjoitetussa tai puhutussa muodossa. Sama pätee myös yrityksiin ja organisaatioihin, joiden virallinen viestintä vilisee kirjoitusvirheitä.

 

Pahimmillaan krjoitusvirheet muutoin itseensä panostaneen ravintolan ruokalistalla vaikuttavat ruokahaluun, ja joskus ne saavat kääntymään pois alennusmyyntiä mainostavan liikkeen ovelta. ”Meidän kaikki annokset myös mukaan”. ”Ale enään kolme päivää”! Suljen muutoin liikuttavaan aiheeseen liittyvän hyväntekeväisyyskampanjan kotisivut, kun huomaan otsikoinnissa yhdyssanavirheen. Näky, jossa selvästi julkisivuunsa panostavan yrityksen tai yhteisön viestintä vilisee verbaalisia puutteita, jättää ristiriitaisen olon: mitä virheet kertovat yrityksen ammattitaidosta, tarkkuudesta ja pyrkimyksistä? Olen kielipoliisiksi äärimmäisen tiukka ja armoton. Välillä mieleni tekisi kantaa laukussani punakynää, jolla merkitä virheet välittömästi.

 

Kuulun ihmisiin, joita kieli on kiinnostanut aina. Sain ensimmäisen kirjastokorttini kaksivuotiaana omasta pyynnöstäni, ja ollessani sairaana otin lääkkeeni kiltisti, jos äitini vain lupautui lukemaan minulle jälkeenpäin. Opin lukemaan ennen kouluikää, ja kannoin kirjastosta kotiin kassikaupalla luettavaa. Myöhemmin kiinnostukseni kirjallisuuteen vaikutti ammatinvalintaani elokuvakerronnan parissa.

 

Kun otan esille nämä asiat kielipoliisiuttani perustellessani, yleensä joku heittää tässä vaiheessa vasta-argumentiksi sen, etteivät kaikki ole kiinnostuneita samoista asioista. Aivan samalla tavalla kuin osa on viehtynyt käsitöistä, toisia kiinnostaa urheilu. Luulen, että innokkaat jalkapalloharrastajat tiiraavat tulostaulukkoja samalla intensiteetillä kuin minä pilkkuvirheitä. Näiden puolustelijoiden mielestä on kohtuutonta olettaa, että kirjallisuudesta piittaamaton henkilö tietäisi saati välittäisi sanaluokista, sijamuodoista tai siitä millaisissa yhdyssanoissa tulee käyttää väliviivaa. Mutta me kaikki olemme käyneet saman peruskoulun, jossa nämä asiat on opetettu. Kyse ei ole ainoastaan harrastuneisuudesta.

 

Mutta vaikka ei olisikaan kielioppivirheiden suhteen samanlaista nollatoleranssia kuin minulla, kyse on silti asiasta joka on hyvin tärkeä osa identiteettiämme. Äidinkielellämme pystymme määrittämään sen keitä olemme, missä juuremme ovat, mitä ajattelemme ja mitä tunnemme. Siksi ei ole minusta yhdentekevää miten sitä käytetään.

 

Aina joku sanoo, ettei ole väliä onko esimerkiksi mainoksissa tai yritysten viestinnässä kirjoitusvirheitä, kunhan viesti menee perille. Että ruoka-annos maistuu varmasti aivan yhtä hyvältä vaikka ravintoloitsija kirjoittaisikin sen ainesosanluettelon yhdyssanat erikseen eikä yhteen. Mutta mikäli näin ajatellaan, annetaan virheille ja leväperäiselle kirjoitustyylille lupa juurtua kirjoitettuun kieleen. Eikä viestin välittyminenkään ole taattua.

 

Kun olin lapsi, erittäin suuri osa kielentajustani oli ympäristöstä imettyä. Lukemaan opittuani halusin päästä käyttämään tuota pitkään janoamaani taitoa ja luin kaiken mahdollisen mitä käsiini sain. Kadulla kulkiessani luin mitä yritysten ikkunoissa luki vain siksi että saatoin tehdä niin. Jos julkisissa tiedotteissa ei kiinnitetä huomiota kielioppiin, opetetaan pahimmassa tapauksessa seuraavat sukupolvet tai suomen kieltä opiskelevat aikuiset imemään vääränlaisia vaikutteita. Suomalaiset joutuivat pitkään taistelemaan suomen kielen asemasta, ja ovat ylpeitä kun nykyään kieltämme tituleerataan sivistyskieleksi. Tuohon ylpeydentunteeseen soisi kuuluvan myös halu pitää kiinni kielioppisäännöistä Vai onko oma kieli meille jo niin yhdentekevä asia, että emme välitä?

2 kommenttia leave one →
  1. 26.3.2013 21.45

    Hyvä kirjoitus. Minäkin rakastan suomen kieltä ja sen monimuotoisuutta. Kielipoliisinkin tunnistan itsessäni.
    Muutamaa kohtaa kuitenkin kommentoin:
    Ovatko kieli ja kielioppi mielestäsi muuttumattomia monoliitteja? Ainakin jo minunkin elinaikanani (40+ vuotta) oikeakielisyys on kokenut muutoksia.
    Puhuuko joku oikeasti kirjakieltä?
    Peruskoulu – niin, ja sitä ennen kansakoulu ja oppikoulu – kaikkihan ovat käyneet sen ja saaneet äidinkielen opetusta. Opetus ei kuitenkaan kaikissa Suomen kouluissa valitettavasti ole samantasoista, näin uskallan väittää. Ja kun tähän lisätään vähentyneet äidinkielen tuntimäärät, ei voi olettaa, että kaikilla meillä on sama lähtötaso.
    Entä vaaditko oikeakielisyyttä myös niiltä, joille suomi ei ole äidinkieli?

  2. jaasih permalink
    13.4.2013 18.44

    Oi! Muitakin suomen kielen ihalijoita!❤
    Ihan on pakko viran puolesta kommentoida tuota kirjakieliasiaa. Kirjakielellä tarkoitetaan vain kirjoitettua, normien mukaista suomen kieltä. Ihminen puhuu huoliteltua yleiskieltä, kun ei käytä esim. murretta puheessaan.
    Äidinkielen opetus on tässä maassa todella monimuotoista ja -tasoista. Luokanopettajat hoitavat peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksesta 80 %. Kuitenkin heidän koulutuksessaan ko. oppiaineen opinnot voi suorittaa muutamassa viikossa, jos ne siis voisi suorittaa ns. putkeen. Tämä ehkä osaksi selittää kansalaistemme valitettavan vaihtelevat äidinkielen taidot.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: