Skip to content

Uuden yhteisvastuullisuuden jäljillä

8.11.2014
by

Lähdin toiminnallisen mediakasvatuksen opintoihin, koska olin tietoinen siitä, että minun on muutettava omia työtapojani, jotta jaksaisin tehdä työtäni peruskoulun aineenopettajana. Maailma muuttuu ja koulu muuttuu koko ajan yhä haastavammaksi paikaksi, mutta syynä ei ole tekniikka vaan ihminen.

Koulumaailma on tällä hetkellä melko sähköinen, kun käytännön OPS-työ on käynnistymässä viimeistään kevätkaudella. Toisaalta vasta vähän aikaa on eletty oppimisen tukea koskevan uuden lainsäädännön kanssa. Oppilaiden integraatio jatkuu: erityisryhmät puretaan ja kaikenlaiset taaplaajat panna samaan luokkaan; ja niinhän se on yhteiskunnassakin, että kaikkien on elettävä kaikkien kanssa, ainakin melkein.

Käytännössä luokan heterogeenisuus voi tarkoittaa oppimisen mahdollisuuksien ja työrauhan kannalta erittäin haastavaa pakettia: samassa ryhmässä voi olla edustettuna kokoelma oppimisvaikeuksia, suurta lahjakkuutta, lieviä käytöshäiriöitä, levottomuutta, lyhytpinnaisuutta ja keskittymisvaikeuksia sekä muista piittaamatonta omavaltaisuutta ja suoranaista häiriköintiä. Jokaisessa luokassa näkyy nykypäivänä myös tavalla tai toisella aikuisen huolenpitoa vaille jääneiden nuorten kova tarve tulla huomatuksi. Ilman huomiota jäänyt ei saa tarpeekseen mistään määrästä huomiota. Opettajan aika menee 95-prosenttisesti muutaman ihmisen huomaamiseen. Muut saavat pärjätä siinä ohessa. Väite siitä, että koulu suosii tyttöjä, tuntuu räikeän epäoikeudenmukaiselta, kun tosiasiassa kovaääniset ja omavaltaiset pojat riistävät opettajan koko ajan. Tytöt ovat hiljaa ja näkymättömiä. Jos ilkeästi sanoisi, koulussa he oppivat niille tavoille, joita heiltä odotetaan tässä tasa-arvon mallimaassa.

Toisaalta minäkeskeisyys ylipäätään on lisääntynyt. Jos luokassa on parikymmentä itsetietoista minää, ei toisen ihmisen, vieruskaverin, hyvää nähdä. Minät ovat herkästi tietoisia oikeuksistaan mutta eivät velvollisuuksistaan muita kohtaan. Koulussa työssä olevat ihmiset puhuvat näistä ilmiöistä, mutta luulenpa, että suuri yleisö ei välttämättä ole havahtunut muutokseen. Myös kodeissa asiat nähdään oman lapsen kannalta ja kautta kokonaisuutta huomaamatta.

Koulussamme vieraili turvallisuusalan asiantuntija. Uusi lainsäädäntö mahdollistaa vartijat kouluihin. Asiantuntija puhui väkivaltatilanteisiin varautumisesta yhteiskunnassamme, jossa narsismista ja itsekkyydestä on tullut voimistuva trendi. Ihmiset vaativat, vahtivat ja vartioivat oikeuksiaan, mutta toisaalta oma etu menee kaikkien muiden ihmisten edun edelle. Minulle kaikki nyt heti –yhteiskunnassa myös väkivalta syntyy kärsimättömyydestä ja turhautumisesta, kun omia, yksilöllisiä toiveita ei täytetä välittömästi. Itsekin olen törmännyt ”minulla on oikeus” -oppilaisiin ja -vanhempiin, jotka puhuvat kovalla äänellä ja näkevät vain oman ainutkertaisen ja sen hetkisen oman hyvänsä, eivät kokonaisuutta. On helppo nähdä, että nyky-Suomi ei ole yhteisvastuun yhteiskunta vaan henkilökohtaisten oikeuksien peräämisen yhteiskunta. Velvollisuuksia ei ole itseä eikä toisia kohtaan, on vain oikeuksia.

Nykyihminen – myös lapsi ja nuori – on nautintohakuinen ja kärsimätön. Palkinto pitäisi saada heti ja helposti. Ponnistelu on pahasta, pitkäjänteinen yrittäminen vanhanaikaista, kotiläksy petos pientä ihmistä kohtaan. Luokassa on parikymmentä ihmistainta, jotka kokevat oikeudekseen saada nauttia päivästä ilman, että heitä häiritään työllä. Jos oppilailta kysyy, miten he haluaisivat työskennellä, he haluavat tehdä jotain, mistä ei aiheudu mitään vaivaa. Monelle opettajajohtoisuus tuo turvaa, oppilaat haluavat tehdä muistiinpanoja käsin ja mekaanisia pikkutehtäviä kirjasta. Totutusta poikkeavat vaihtoehdot pelottavat, koska ne vaativat itsenäisempää otetta ja ennen kaikkea omaa aktiivisuutta. Ei enää voikaan istua omissa ajatuksissaan ja unessa opettajan poristessa omiaan.

Oppilaiden väitetty viihtymättömyys koulussa voi johtua monesta syystä. Epäiltävä on, että kysymyksiin koulussa viihtymisestä kuuluukin vastata juuri niin kuin nuoret vastaavat, koska koulussa ei ”kuulu viihtyä” tai ainakaan ei sovi sanoa ääneen, jos siellä viihtyy. Nuorelle koulu ei välttämättä myöskään ole enää paikka, josta relevantiksi koettu tieto tulee. Tiedonvälittäjän ja kasvattajan roolista opettajan kanssa kilpailevat some, pelit, viihde, vertaiset. Useimmille oppilaille koulu on silti tärkeä tukikohta jo siksi, että siellä on muita samanikäisiä. Hätkähdyttävä näky välitunnilla onkin se, miten jokainen on itsekseen laitteensa kanssa, niska painuneena alas.

Miten tämä kaikki liittyy toiminnalliseen mediakasvatukseen? – Uuden yhdessä tekemisen kulttuurin kautta.

Miellän itse, että toiminnallisen mediakasvatuksen ideana on aktiivinen yhdessä tekeminen, johon liittyy myös yhdessä onnistumisen tai epäonnistumisen ”hauskuus”. Mielestäni koulun työtapojen pitäisi tukea kadonneen yhteisvastuullisuuden löytämistä. Yhdessä tekeminen lujittaa ihmisiä ja auttaa näkemään toisen ihmisen näkökulman. Se antaa myös uskoa siihen, että ihmiset kykenevät yhdessä ratkaisemaan ongelmia. Samalla opitaan sietämään sitä, että toinen on erilainen kuin itse. Se voi opettaa minäkeskeisiä antamaan tilaa toisille ja auttaa vetäytyjiä, vapaamatkustajia tai taitamattomaksi itsensä kokevia löytämään oman tapansa osallistua ja antaa panoksensa yhteiseen juttuun.

No comments yet

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: