Skip to content

Mediasta ja materiasta

26.11.2014

Mennä viikolla harjoitin mediakasvatusta, oikeastaan ankaramman luonteista itsekasvatusta. Kasvatusprosessi sai alkunsa
vaarattoman oloisesta vierailusta tuttavaperheen kotiin. Vierailun jälkeen tarkastelin kotiani kriittisin silmin, ainakin sitä pientä
osaa, minkä auringossa kimaltelevalta pölyltä ylipäätään kykenin erottamaan. Minua alkoi kaihertaa liuta kiusallisia
kysymyksiä. Kuinka paljon eriparisia villasukkia ihminen tarvitsee uuden jääkauden varalle? Kuinka montaa
lautapeliä/lastenkirjaa/pehmolelua, on syytä säilyttää lastenlasten toivossa
– lelujen entiset omistajat ovat juuri ja juuri puberteetin keskivaiheilla. Tulenko kipeästi kaipaamaan kasvatusfilosofian
luentopäiväkirjaani vuodelta ja jos, enkö löydä samoja asioita googlaamalla pari avainkäsitettä…?
Entä, kun internet romahtaa, eikä Spotify toimi, minulla on sentään LP-levyni ja voin olla lopun aikojen DJ, joka soitollaan luo
toivoa pimeään. Tai varaudunko kuitenkin siihen, että kaikki digitaaliset sisällöt pyyhkiytyvät jättimäisen kosmisen pulssin
seurauksena ja kaikki jäljelle jääneet ihmiset kerääntyvät hakemaan lohtua ja kotoisasti katsomaan VHS- nauhojani kuin
nuotiotulen ääreen?
Ei kysymys ei ole hamstrausvietistä eikä maanisesti suhteesta tavaraan tai omistamiseen. Kysymys on paljonkin siitä, että
minun on mahdotonta luottaa siihen, että bitteinä olevat asiat ovat todella olemassa. Että heitettyäni rakkaimman hengen
tuotteeni pilveen, saan sen missä vain itselleen takaisin luettavaksi. Mitä? Ettekö te muka ota viimeisestä versiosta kuitenkin
printtiä, ihan vaan jos sattuisi sähkökatko, juuri kun esittelyvuoronne alkaa ?
Ei, kysymys on muistamisesta, mutta tämä oivallus tulee vasta myöhemmin, joten takaisin siihen hetkeen, jolloin ihminen
tarkastelee auennein silmin romuläjiään ja huomaa, että ne eivät ole boheemin hauskoja eletystä elämästä kieliviä asetelmia.
Ne ovat pölyä kerääviä tarpeettomaksi käyneitä Fengshuin karkottajia. Ne ovat vain materiaa, henki on ylösnoussut ja
asustelee nyt pilvessä nimeltä Netflix, Spotify, Dropbox tai muu, minkä hahmon se haluaa kulloinkin ottaa.
En minä säilytä Dave Lindholmin c- kasettia ja sataa muuta venynyttä nauhaa kuunnellakseen niitä. Haluan säilyttatää esineet
muistaakseni kuka olin.
MInulla ei ole säilyneitä päiväkirjoja, mutta säilytän kyllä vanhoja kalentereita, koska ne muistuttavat asioista, joita on tullut
tehtyä ja Linked-profiilin sijaan CV:ni on levällään pahvilaatikoissa. Minulla ei ole videota lasteni ensiaskeleista tai muistakaan
edesottamuksista, mutta nähdessäni hyllyssä hylätyn Myyrä DVD:n muistan, miltä naurunkiherrys sohvanpohjalta kuulostaa.
Katsoessani LP-hyllyä, muistan ajan ennen omia lapsia, joutilaat aamut ja tupakoimisen sängyssä.
Tuntuu kuin kaikki muistoni kiinnittyisivät esineisiin, palaisivat mieleen oikean tavaran esiin kutsumana. Pyyhkiytyykö muistini,
jos heitän ne pois?
Saat sen, mistä luovut – miten niin? Virtuaalinen omistaminen ei merkitse minulle mitään. En ymmärrä ihmisiä, jotka
velkaanuvat haaliessaan virtuaalitavaraa virtuaalihahmolleen tai riitelevät tosissaan avatariensa edesottamuksista – en vaan
ymmärrä. Omalle lihalliselle itselleni haluaisin kyllä uuden kesämekon ja pitkän listan positiivisia luonteenpiirteitä.
Olin kirjoittanut tästä tekstistä ensimmäisen luonnoksen jo aiemmin, mutta viime viikonloppuna asuinalueeltamme katkesi netti.
Noin vain, kokonaan poikki, runks. Korjaus saattaa kestää maanantaihin, sanottiin. Ohjelmassani oli suurehkon aterian
kokkaaminen resepteistä, jotka tietenkin oli ajatellut kaivaa netistä. Keittiopuuhia olin suunnitellut siivittäväni juuri tietyllä
tilanteeseen sopivalla musiikilla – palvelimen takana sekin. Pahin ongelma oli se, että tulevan ruokatapahtuman markkinointi
oli kokonaan sosiaalisen median varassa. Hetken olin tyhjän päällä, yhtä ymmälläni siitä, miten kaikesta selviäisin kuin siitä,
että olin päästänyt itseni tällaiseen riippuvuussuhteeseen, ilman plan B:tä!
Kaikesta kuitenkin selvittiin. Reseptit löytyivät päästäni ja loput sovelsin. Hyllystäni löysin ihmeen hyviä, jo unohtamiani CD-levyjä.
Myönnetään, että naamakirjan korvaaminen olisi ollut hankalampaa ellei mahdotonta – savumerkit, puhelinsoitot, kirjeet
postilaatikkoihin tuntuivat kovin työläältä verrattuna FB-tapahtuman tai ryhmän kautta tiedottamiseen. Onneksi löytyi se
älykännykkä ja yhteys suoraan taivaalle ohi kaivinkoneen katki rouhaiseman kaapelin… Niin hentoinen on virtuaalielämän
lanka ja helposti katkeava bittien virta.

No comments yet

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: