Skip to content

Kriittisyyden kiemuroissa

29.12.2014
by

Oppilaiden tekemiä videoita katsellessa pohdiskelin mediakasvatusta. Harjoittelimme vertaisarviointia heidän tekemistään videopäiväkirjoista. Huomasin luokassa vallitseva hiljaisuus. He eivät uskaltaneet, he pelkäsivät – miten minulle käy, jos kritisoin toisen tekemää videota? Mitä muut sanovat? Miten säilytän kasvojani? Loukkaantuuko videon tekijä, jos sanon jotain negatiivista?

Mediakasvatuksella on siis tässä luokassa tilaus – mediakasvatus kun opettaa ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa asioihin, osallistumaan ja olemaan aktiivinen yms. Kieltämättä minulle tuli luokkaa seuratessa hieman voimaton olo, kun oppilaista yksi sanoo ”ihan ookoo”, ”musiikki on tyhmä”. Onko rakentavaa kriittisyyttä todellakin näin vaikea opettaa? Hanna Paananen toteaa pro-gradu -tutkimuksessaan, että kriittisen ajattelun opettaminen tuottaa sekä käytännöllisiä että teoreettisia ongelmia (Paananen 2010, 24). Siis ilmeisesti on.

Kun on kyseessä yläkoulunikäisistä oppilaista, käytännölliset ongelmat ovat esimerkiksi heidän uskonsa kaikkitietävään nettimaailmaan: ”mutta ku netis sanottii niin…” Lisäksi heillä on käsitys, että jos pystyy kopioimaan ja liittämään jotain omaan teokseensa, se on hyväksytty. Toisaalta kriittisyyden opettaminen on vähän samanlaista kasvatusta kuin yleensä. Opetetaan, mikä on oikein ja mikä väärin, missä raja kulkee. Mediakasvatus on kaikkea tätä.

Teoreettisiin ongelmiin törmätään silloin, kun mietitään mediakasvatusta käsitteenä. Se on niin laaja ja pitää sisällään niin monia asioita, että opettajan on vaikea hahmottaa, mistä pitää aloittaa. Riittääkö vuotuinen sanomalehtiviikko? Entä meidän videopäiväkirjamme? Riittääkö se edes kriittisen ajattelun kipinään? Sanoisin, että ei riitä. Mediakasvatus tulisi läpäistä kaikkia aineita, niin biologia kuin matematiikka, kielet ja terveystieto ym.

Mediakasvatus on avainasemassa uudessa OPS 2016. Siinä puhutaan monilukutaidosta jokaisen aineen kohdalla. Oppilaiden on siis osattava ”lukea” ei yksin printattua materiaalia, mutta myös digitaalista materiaalia, audiovisuaalista materiaalia jne. Nuorten maailma on monimutkaistunut, ja mediakasvatus pystyy vastaamaan tähän haasteeseen oikealla tavalla totutettuna.

Näin pohdiskelee Judi🙂

#Viski

16.12.2014

Haluan vielä kerran palata lokakuussa koko kansaa ravistuttaneeseen tapaukseen, jossa aluehallintoviranomainen puuttui alkoholin mainontaan ja sai sosiaalisen median raivoihinsa. En kuitenkaan halua pohtia asiaa sananvapauden-, kansanterveyden- tai liiketoiminnan, vaan mediakasvatuksen näkökulmasta.

Tapaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tällainen: Aluehallintoviranomainen puuttui tapahtumaa järjestävän yksityisyrittäjän toimintaan anniskelulupaan liittyen. Helsingin Sanomat teki aiheesta jutun. Kansa raivostui ja jakoi mitä erilaisimpia päivityksiä, joissa kaikissa mainittiin sana viski. Sosiaalisessa mediassa huutaminen on niin helppoa ja kätevää, että tapauksen taustat taisivat jäädä monelle varsin tuntemattomiksi. Eikä ihme, kun selvyys asioiden todellisesta kulusta saatiin vasta pari päivää ensimmäisen artikkelin jälkeen.

Erilaiset asiantuntijat ja kasvattajat puhuvat tällä hetkellä voimakkaasti lasten ja nuorten mediakasvatuksen tarpeesta. Koska tietoa on saatavissa rajattomat määrät vain parilla klikkauksella, olisi entistä tärkeämpää tunnistaa luotettava tieto epäluotettavasta ja ymmärtää tiedon tuottajan motiiveja. Nuoren tulisi ymmärtää, että panimoteollisuus tuottaa samasta asiasta aivan erilaista ”tietoa” kuin ehkäisevää päihdetyötä tekevä järjestö. Yksityisyrittäjä on tapahtumaa järjestäessään huolissaan aivan erilaisista asioista kuin aluehallinnon viranomainen.

Kuten muustakin kasvatuksesta, myös tällaisten asioiden opettamisesta nuorille olemme vastuussa me aikuiset. Mutta miten ihmeessä me pystymme siihen, kun emme itsekään osaa? Kuinka opettaa malttia ja taustojen tarkistamista seuraavalle sukupolvelle, kun yksi artikkeli saa meidät sosiaalisen median barrikadeille vaatimaan oikeuksiamme.  Jos nuoret oppivat esimerkin kautta, kuinka surkeaa esimerkkiä me aikuiset juuri annoimme?

Hiljainen tieto ja näkymäton osaaminen – menneen maailman taitoja?

4.12.2014

Opintoni toiminnallisen mediakasvatuksen parissa ovat loppusuoralla ja erittäin antoisa vuosi lähestyy valitettavasti loppuaan. Olen näiden kuukausien aikana lukenut lehtiä, kuunnellut radiota, etsinyt tietoa netistä, jakanut artikkeleita sosiaalisen median kautta, tehnyt digitarinan, vinkannut opiskelijakavereita mielenkiintoisista teksteistä, nettisivuista tai palveluista, miettinyt mediakasvatusta monelta eri kantilta ja tehnyt kehittämishankkeen työpaikallani. Tietoa on kulkenut eri suuntiin, monella eri tapaa ja eri näkökulmista katsoen.

Tietoa on loputtomasti, kaikkialla ja koko ajan. Infoähky, some- tai nettiriippuvuus ja liiallisen tiedon tuska ovat meidän yhteiskuntamme vitsauksia. Silti tieto- ja viestintätekniikka on niin olennainen osa nykypäivää ja tulevaisuutta että ilman sitä me emme kuulemma pärjää. Mutta vaikka netti on niin täynnä tietoa ja palveluita jotka helpottavat elämäämme, on tiettyjä asioita joita emme välttämättä koskaan onnistu muokkaamaan ostettavaksi sovelluksesi tai palveluksi. Hyviä esimerkkejä näistä ovat empatia, sosiaaliset taidot ja kaikki se hiljainen tieto joka nytkin parasta aikaa poistuu tuhannelta työpaikalta niiden ihmisten päissä jotka ovat saanet sen ikävän tiedon ettei yhteiskunta enää tarvitse heitä. Joko he ovat liian vanhoja, eivät tarpeeksi tehokkaita tai sitten he eivät ole pysyneet kehityksen vauhdissa ja jääneet muista jälkeen. Samalla kun poliitikot puhuvat mantramaisesti elinikäisestä oppimisesta, eläkeiän nostamisesta, työvoiman vähenemisestä ja työhyvinvoinnin tärkeydestä, suomalaiset yritykset irtisanovat ihmisiä tiuhaan tahtiin. Lamauutisointi toimii mainiona moottorina ja ihmisten mieliala on pohjassa: me olemme pulassa eikä mitään ole tehtävissä.

Tämä kehityssuunta saattaa lyhyelläkin aikavälillä johtaa tilanteisiin, jotka eivät todellakaan ratkea ensiluokkaisilla some- tai nettitaidoilla tai siksi että sattuu olemaan alle 30 v. Työpaikan arjessa on lukemattomia tilanteita jotka vaativat sosiaalisia taitoja, elämänkokemusta, pitkää perspektiiviä ja vaikkapa peräänantamattomuutta. En väitä että nämä ominaisuudet aina puuttuvat nuorilta, mutta voimme kuitenkin olettaa että 40- tai 50-vuotias ihminen osaa suhtautua tiettyihin asioihin vähän eri tavalla kuin 20 vuotta nuorempi ihminen. Ja joskus juuri tämä hiljainen tieto tai näkymäton osaaminen on yksi hyvän ja kestävän työelämän tärkeimmistä tekijöistä. Se voi olla sitä että joku jaksaa kuunnella kun on rankkaa, että puskee projektin loppuun saakka vaikka koko ajan ei ole kivaa, että tietää juuri ne oudot kommervenkit jotka ratkaisevat jonkun ongelman, että pitää huolen siitä että kaikkia on tiedotettu tai muistaa missä järjestyksessä tietyt asiat kannattaa tehdä.

Hiljainen tieto ja näkymäton osaaminen ovat sellaisia asioita joita ei varsinaisesti voida opettaa koulussa. Hiljainen tieto syntyy vain kokeilemalla, tekemällä ja erehtymällä. Se siirtyy ihmiseltä toiselle, töitä tehdessä ja muiden ihmisten kanssa keskustellessa. Se tulee näkyviin mitä oudoimmissa tilanteissa ja usein sopimattomaan aikaan – joskus jopa kriisitilanteessa. Suuri kysymys kuuluu: onko meidän tietoyhteiskunnalla varaa heittää näin paljon arvokasta tietoa roskakoppaan vaikka se ei olekaan näkyvästi tuottoisaa tai luokiteltavissa ja mitattavissa? Luulenpa että havahdumme tulevaisuudessa siihen että vaikka monet ammatit katoavat, tiettyjä asioita on edelleen hyvä osata. Ja ne ovat juuri niitä asioita joita ei voi oppia mekaanisesti ja ulkoa opettelemalla, vaan ne tulevat ajan myötä ja muodostuvat kansalaistaidoiksi joita ilman me emme olisi ihmisiä.

Olisi siis hienoa jos esimiehet ja johtajat ymmärtäisivät pitää ne vähän liian vanhat ihmiset töissä vaikka osa-ajalla. Heidän työpanoksensa ei välttämättä enää olisi samalla tasolla kuin mitä se joskus aikoinaan oli, mutta heistä olisi aivan varmasti ohjaajiksi niille nuorille jotka tulevat ensimmäistä kertaa työelämään. Vaikka ikäero ja monet muut asiat erottavat nämä sukupolvet toisistaan yhteistäkin on. Tätä ajattelutapaa pitäisi myös ehdottomasti soveltaa ammattikoulutuksessa esimerkiksi erityyppisten mentori- ja oppisopimusohjelmien muodossa. Jos Mestari-Kisälli-tyyppinen oppisopimusmalli on pelastanut Saksan nuoret suurtyöttömyydeltä niin miksei myös meidän nuoria JA niitä aika paljon vanhempia joita vielä tarvitaan työelämässä?

Onko viimeistely turhaa ja tarvitseeko täydellisyyteen pyrkiä?

28.11.2014

Puolisoni osti itsellensä uuden puhelimen, jolla voi ottaa kuvan näppäinten ollessa lukittuna kahdella pienellä klikkauksella. Naps, otettu. Tämänhän voisi jakaa samoin tein. Tämä herätti minut pohtimaan tämän päivän viestimistä, ensinnäkin miten kuvallista se on ja toisekseen miten nopeaa se on.

Tämän jälkeen mietin myös sitä millä tavoin suodatamme julkaisujamme? Viimeistelemmekö niitä vai tarvitseeko niin edes tehdä? Toiminnallisen mediakasvatuksen erikoistumisopintojen kehittämistehtävässä teimme digitarinoita, joiden ääressä vietimme useita tunteja. Joskin digitarinoiden taustalla on suunnitelmallisempi tarinankerronta, mutta pohdin niiden soveltumista nykyiseen viestimiseen. Digitarinaa voi hioa ja viimeistellä niin kauan kuin jaksaa, vaan onko tulos parempi, kuin pikakuvilla kertominen?

Sosiaalisen median välineissä helposti tykkäillään toisten tuotoksista, jotka jollain tavalla viehättävät. Monesti tykkäyksiä tulee ihan satunnaisista otoksista, joissa viimeistely tai suodatus on kaukana. Tavallaan arkiset kuvat ovat niin totta, että niistä pitävät kaikki. Kivahan esimerkiksi sukujuhlissa on hiottuja ja valikoituja tuotoksia esitellä, mutta ei digitarina arjen kuvantamisessa taida olla pätevin menetelmä. Iloa siis sekin, että on valita millä välineellä tarinaansa voi kertoa.

Mediasta ja materiasta

26.11.2014

Mennä viikolla harjoitin mediakasvatusta, oikeastaan ankaramman luonteista itsekasvatusta. Kasvatusprosessi sai alkunsa
vaarattoman oloisesta vierailusta tuttavaperheen kotiin. Vierailun jälkeen tarkastelin kotiani kriittisin silmin, ainakin sitä pientä
osaa, minkä auringossa kimaltelevalta pölyltä ylipäätään kykenin erottamaan. Minua alkoi kaihertaa liuta kiusallisia
kysymyksiä. Kuinka paljon eriparisia villasukkia ihminen tarvitsee uuden jääkauden varalle? Kuinka montaa
lautapeliä/lastenkirjaa/pehmolelua, on syytä säilyttää lastenlasten toivossa
– lelujen entiset omistajat ovat juuri ja juuri puberteetin keskivaiheilla. Tulenko kipeästi kaipaamaan kasvatusfilosofian
luentopäiväkirjaani vuodelta ja jos, enkö löydä samoja asioita googlaamalla pari avainkäsitettä…?
Entä, kun internet romahtaa, eikä Spotify toimi, minulla on sentään LP-levyni ja voin olla lopun aikojen DJ, joka soitollaan luo
toivoa pimeään. Tai varaudunko kuitenkin siihen, että kaikki digitaaliset sisällöt pyyhkiytyvät jättimäisen kosmisen pulssin
seurauksena ja kaikki jäljelle jääneet ihmiset kerääntyvät hakemaan lohtua ja kotoisasti katsomaan VHS- nauhojani kuin
nuotiotulen ääreen?
Ei kysymys ei ole hamstrausvietistä eikä maanisesti suhteesta tavaraan tai omistamiseen. Kysymys on paljonkin siitä, että
minun on mahdotonta luottaa siihen, että bitteinä olevat asiat ovat todella olemassa. Että heitettyäni rakkaimman hengen
tuotteeni pilveen, saan sen missä vain itselleen takaisin luettavaksi. Mitä? Ettekö te muka ota viimeisestä versiosta kuitenkin
printtiä, ihan vaan jos sattuisi sähkökatko, juuri kun esittelyvuoronne alkaa ?
Ei, kysymys on muistamisesta, mutta tämä oivallus tulee vasta myöhemmin, joten takaisin siihen hetkeen, jolloin ihminen
tarkastelee auennein silmin romuläjiään ja huomaa, että ne eivät ole boheemin hauskoja eletystä elämästä kieliviä asetelmia.
Ne ovat pölyä kerääviä tarpeettomaksi käyneitä Fengshuin karkottajia. Ne ovat vain materiaa, henki on ylösnoussut ja
asustelee nyt pilvessä nimeltä Netflix, Spotify, Dropbox tai muu, minkä hahmon se haluaa kulloinkin ottaa.
En minä säilytä Dave Lindholmin c- kasettia ja sataa muuta venynyttä nauhaa kuunnellakseen niitä. Haluan säilyttatää esineet
muistaakseni kuka olin.
MInulla ei ole säilyneitä päiväkirjoja, mutta säilytän kyllä vanhoja kalentereita, koska ne muistuttavat asioista, joita on tullut
tehtyä ja Linked-profiilin sijaan CV:ni on levällään pahvilaatikoissa. Minulla ei ole videota lasteni ensiaskeleista tai muistakaan
edesottamuksista, mutta nähdessäni hyllyssä hylätyn Myyrä DVD:n muistan, miltä naurunkiherrys sohvanpohjalta kuulostaa.
Katsoessani LP-hyllyä, muistan ajan ennen omia lapsia, joutilaat aamut ja tupakoimisen sängyssä.
Tuntuu kuin kaikki muistoni kiinnittyisivät esineisiin, palaisivat mieleen oikean tavaran esiin kutsumana. Pyyhkiytyykö muistini,
jos heitän ne pois?
Saat sen, mistä luovut – miten niin? Virtuaalinen omistaminen ei merkitse minulle mitään. En ymmärrä ihmisiä, jotka
velkaanuvat haaliessaan virtuaalitavaraa virtuaalihahmolleen tai riitelevät tosissaan avatariensa edesottamuksista – en vaan
ymmärrä. Omalle lihalliselle itselleni haluaisin kyllä uuden kesämekon ja pitkän listan positiivisia luonteenpiirteitä.
Olin kirjoittanut tästä tekstistä ensimmäisen luonnoksen jo aiemmin, mutta viime viikonloppuna asuinalueeltamme katkesi netti.
Noin vain, kokonaan poikki, runks. Korjaus saattaa kestää maanantaihin, sanottiin. Ohjelmassani oli suurehkon aterian
kokkaaminen resepteistä, jotka tietenkin oli ajatellut kaivaa netistä. Keittiopuuhia olin suunnitellut siivittäväni juuri tietyllä
tilanteeseen sopivalla musiikilla – palvelimen takana sekin. Pahin ongelma oli se, että tulevan ruokatapahtuman markkinointi
oli kokonaan sosiaalisen median varassa. Hetken olin tyhjän päällä, yhtä ymmälläni siitä, miten kaikesta selviäisin kuin siitä,
että olin päästänyt itseni tällaiseen riippuvuussuhteeseen, ilman plan B:tä!
Kaikesta kuitenkin selvittiin. Reseptit löytyivät päästäni ja loput sovelsin. Hyllystäni löysin ihmeen hyviä, jo unohtamiani CD-levyjä.
Myönnetään, että naamakirjan korvaaminen olisi ollut hankalampaa ellei mahdotonta – savumerkit, puhelinsoitot, kirjeet
postilaatikkoihin tuntuivat kovin työläältä verrattuna FB-tapahtuman tai ryhmän kautta tiedottamiseen. Onneksi löytyi se
älykännykkä ja yhteys suoraan taivaalle ohi kaivinkoneen katki rouhaiseman kaapelin… Niin hentoinen on virtuaalielämän
lanka ja helposti katkeava bittien virta.

Mediakasvatuksen aallokoissa

22.11.2014
by

Varhaiskasvatusikäisten lasten kanssa tehtävä mediakasvatuksen kirjo mahdollisuuksineen on kiehtonut ja johdattanut pedagogiikkani tuntemattomille ja turvallisille vesille. Purjehtimaan lähdin Kolumbuksen tavoin, uskoin löytäväni rannan. Karttanani ovat olleet Varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen valtakunnalliset linjaukset. Kompassin avulla olen rakentanut yhdessä ryhmäni kasvattajien kanssa oppimisympäristön lasten tarpeille ja tavoitteille. En ole ollut yksin purjehtia, onnistuneeseen matkaan on tarvittu saman näkemyksen jakavat työtoverit ja työyhteisö.

Hetkestä, jolloin irrotimme ankkurin, on miltei 13 vuotta. Kolme kuntaa, kolme erivivahteista satamaa ovat jokainen tuoneet oman painatuksensa ja opetuksensa yhä jatkuvaan matkaan. Olen pitänyt lokikirjaa menneistä vuosista haasteineen ja onnistumisen kokemuksineen. Lokikirjaani olen aika ajoin palannut, kun olen tukea tai peiliä pedagogiikalle tarvinnut. Olen kertonut tekemistämme matkoista niille, jotka ovat olleet oman taipaleensa alussa. Vaikka ensisijaisena tavoitteenani on ollut luoda uskoa kasvattajille tekemiinsä reittivalintoihin, olen myös minä saanut uusia näkemyksiä ja oivalluksia pedagogiikan ja menetelmien arvioimiseen ja kehittämiseen.

Juuri nyt minulla on tunne, että mediakasvatuksesta on tullut kasvattajille suuri, vaikeasti hahmotettava, muodoton ja kaukana pysyvä pakko. Mistä ottaa kiinni? Kuinka kasvattajan pakon tunteesta voi tulla hauskaa ja lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista tukevaa?

Mediakasvatus ei ole kiinni välineistä vaan uuden näkökulman löytämisestä. Toki välineet rikastuttavat toimintaa mutta ne eivät ole itseisarvo. Oleellista on tietää, kuinka toiminta tukee lapsen tai lapsiryhmän kehitystä kohti laadittuja tavoitteita.

Tulevan toimintakauden yksikkökohtaiset pedagogiset menetelmät ja tavoitteet on kirjattu päiväkotien toimintasuunnitelmiin. Ne tukevat ja viitoittavat kartan tavoin tulevaa matkaa kohti määränpäätä. Määränpää on jokaiselle ryhmälle oma, se on jokaiselle lapselle henkilökohtainen.  Voisiko mediakasvatuksen määrätietoinen hyödyntäminen tietyllä, ehkä jo rutiiniksi muodostuneelle reitillä, tuoda uusia näkökulmia?  Voisimmeko päättää, että aikataulullisesti hyödynnämme tvt laitteita tai median eri muotoja kerran kuukaudessa tai kaksi kertaa ennen joulua?

Varhaiskasvatuksen henkilöstöllä on laaja ja vankka pedagoginen osaaminen alle kouluikäisten lasten kasvun, kehityksen ja oppimaan oppimisen tukemisessa. Kasvattaisimmeko osaamistamme jos ajattelisimme yhdessä, että ”tässä olemme taitavia, kuinka toteutamme sen TVT välineitä tai mediaa hyödyntäen yhdessä lasten kanssa ”?  Johdattaisiko ajatus ”tästä olemme kiinnostuneita, kuinka tuomme sen osaksi lasten oppimisympäristöä mediakasvatuksen keinoin?”  Vaikka tulevalle matkalle on laadittu reittisuunnitelmat ja tavoitteiden tarkastelun ajankohdat, saattaa silti matkan varrelle ilmaantua haasteita. Voisimme tällöin pohtia mediakasvatuksen hyödyntämistä, jotta matalikot väistettäisiin turvallisesti?

Pitkään toimintakuteen sisältyy reittejä, jotka eivät ole kasvattajille mielekkäitä. Niistä on tullut merimerkkejä, jotka ohitetaan kartassa osoitetun reitin mukaisesti mahdollisimman nopeasti. Ohitettuihin poijuihin ei palata lasten kanssa, katse suunnataan pian seuraavaan satamaan. Näin toimien saattaa jäädä lapsen kysymys tai ajatus kuulematta, idea tai ehdotus toteuttamatta. Tunnistaessamme merimerkit, jotka haluaisimme ohittaa mahdollisimman pian ja kaukaa, meidän kasvattajien tulisi pysähtyä. Voisimmeko pikaisen ohittamisen sijaan pohtia, sitä kuinka mediakasvatuksen keinoin saisimme mielekkyyttä ja uusia sävyjä suunnitellulle reitille?

Toiminnallisen mediakasvatuksen erikoistumisopinnot ovat pian päättymässä. Jäljellä on enää viikonloppu, jossa näemme ja kuulemme toistemme kehittämistehtävät. Omani valmistui jo varhain viime keväänä. Raportti on kirjoittamista vaille valmis. Kuinka matkani jatkuu?  Kuluneen vuoden aikana olen kokenut olevani turvassa. Minulla on ollut tunne, että opinnot ovat johtaneet meitä kohti mediakasvatuksen ydintä. Olemme kuulleet ne mediakasvatuksen asiantuntijoiden ajatukset ja näkemykset, jotka ovat olleet juuri nyt keskiössä. Entä opintojen jälkeen? Kuinka päivitän tietoni ja menetelmäni? Kuka kannustaa, rohkaisee ja neuvoo kun omat taidot eivät riitä?

Tätä kirjoittaessani palaan Kolumbukseen ja häneen luottavaan miehistöönsä. He lähtivät yhdessä purjehtimaan, koska tiesivät löytävänsä meren takaa maata jalkojensa alle. Niin mekin teemme, mukanamme some, digitarinat, blogit, tietokonepelit ja elokuvat.

#vertaistiedotus #instagram #hyväätyötä #hauskaa

21.11.2014
by

Humakin toiminnallisen mediakasvatuksen opintoni alkavat tulla päätökseen. Tämä vuosi on antanut paljon erilaisia uusia välineitä, näkökulmia ja ajatuksia mediakasvatuksesta eri sektoreilla. Teen töitä nuoriso-ohjaajana ja nyt kun vuosi alkaa tulla päätökseen, koen, että nämä opinnot ovat olleet juuri sitä, mitä työssäni tarvitsen.

Opintoihin kuuluu työelämälähtöinen hanke, jota on pitänyt toteuttaa koko vuoden. Aluksi oli kovin vaikeaa lähteä hakemaan hankkeen aihetta. Mitä se voisi olla? Esimieheltäkään ei konkreettisia toiveita hankkeen teemoista herunut. Jotain osallistavaa sen oli kuitenkin oltava.

Jotenkin koko ajan tiesin, että hanke täytyy toteuttaa sosiaalisen median ympäristöissä, koska nuoriso on meitä kokoajan monta harppausta edellä nimenomaan sosiaalisessa mediassa. Vaikka nuorten tekniset valmiudet eivät olisikaan kovin korkealla tasolla, heidän taitonsa käyttää sosiaalisen median alustoja ovat paljon paremmat, kuin esimerkiksi minun, 34 – vuotiaan ”somekävyn”. Vaikka pitäisihän nettiaikakauden nuorena osata vaikka mitä – minunkin.

Kevään kuluessa hanke alkoi pikkuhiljaa hahmottua. Mitä meiltä puuttuu? Meiltähän puuttuu vertaistiedottamista ja laajempaa sosiaalisessa mediassa mukana oloa, nuoria osallistavaa sosiaalisen median käyttöä. Facebookin työprofiili ei enää riitä. Siitä se ajatus sitten lähti. Hankkeeni ideaksi kehittyi #vertaistiedottaminen sosiaalisen median välineistöllä, tietoa nuorilta nuorille, heidän omalla tavallaan.

Jotenkin siinä kävi niin, että asetin tavoitteiksi lähes kaikenlaisten sosiaalisten medioiden haltuunoton. Jostain syystä ajattelin, että voisimme toteuttaa vuoden aikana #Instagram – profiilin luomisen, Youtube – tiliin jatkuvan vlogin ja videopalvelun, Blogit jatkuvaan päivitykseen, Twitterin haltuunoton ja paljon paljon muuta.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin saanut huomata, että nuorisotyössä en ainakaan minä olemassa olevilla resursseillani voi toteuttaa näitä kaikkia tällä aikataululla. Olemme onnistuneet parissa jutussa ja olen todella tyytyväinen, että tällä hetkellä ollaan tässä. Koen tärkeäksi sen, että yksi tavoite on toteutunut kunnolla. Meillä on oma Instagram -profiili, jota nuoret päivittävät aktiivisesti. Nuoret ovat innokkaita seuraamaan toimiamme sosiaalisessa mediassa, joten tieto myös kulkee.

Mediatiimissämme on aktiivisesti mukana muutama innokas nuori – vähemmän kuin olisin toivonut, mutta asiasta kiinnostuneita nuoria on ollut ilo ohjata ja meillä on ollut #hauskaa. ”Saanko iPadin?” on ihan normaali kysymys nuorisotilalla. (tässä tarkoitetaan sitä yhtä iPadia, jonka sain hankkia tätä hanketta varten) Se kysymys johtaa siihen, että nuorisotilan toimia kuvataan ja lopputulos on yleensä vähintään yksi kuvakollaasi tilaillan tapahtumista Instagramiin. Yhdessä mietitään sopivia kuvia ja avainsanoja – niin niitä ”hästägejä”.

Jotain on siis saavutettu. #hyväätyötä

Hanke jatkuu ja saa koko ajan uusia muotoja. Liikutaan sosiaalisesta mediasta sanomalehteen ja radioonkin. Digitarinan tekemistä harjoiteltiin kesätoiminnassa ja Bloggaaminen on aloitettu. Pari videoprojektia on toteutettu. Nuoret alkavat kirjottaa myös paikallislehteen. Paikalliseen radioon suunnitellaan lähetyksiä ja monet muut mediatoiminnot odottavat, että niiden aika tulee.

Vuosi on kulunut nopeasti. Paljon on tehty ja saavutettu, paljon vielä tekeillä ja tekemättä..

Vuoden aikana tarkastettiin myös nuoriso-ohjaajien työnkuvat ja jostain syystä sain vastuulleni mediakasvatuksen uutena vastuualueena. Mediakasvatus on siis vastuullani toistaiseksi, ei pelkästään opintoihini kuuluvana hankkeena vuonna 2014.